------------------------------------------------------------------------------------------------------
Monille muistoille on tullut naurettua yhdessä sekä yksin. Niitä miettii lähes kokoajan. Mutta tottakai tälläisellä hetkellä, kun niitä pitää ylös lähteä kirjoittamaan, pää lyö tyhjää. Eikä kaikki parhaat muistot edes mahtuisi tähän.
Tietyt asiat on kuitenkin piirtynyt mieleen erittäin tarkasti. Esim. se hetki kun pääsi linja-autosta ulos ensimmäistä kertaa kävelemään pitkin Lontoon katuja ja ensimmäisen kerta kun näki ja kuuli Big Benin.
Toisena päivänä SACOssa tapasin taas Tommyn ja pääsin tutustumaan muihin työkavereihin paremmin. Ensimmäisen viikon torstain jälkeen lähdin oikeastaan aina hymyssä suin kämpille työpäivän jälkeen ja minulla oli aina JOTAIN kerrottavaa työpäivästäni, sekä siitä kuinka hauskoja työkavereita minulla oli. JR, Tommy, Enrica ja Tom jäivät selkeästi ylitse muiden _niihin_ parhaisiin ihmisiin mieleeni Lontoosta. JR oli se ihminen, joka veti minut ulos kuplastani. Hänellä oli aina erittäin piikittelevä sävy eikä hän säästellyt sanoissaan, mutta se olikin ehkä juuri se piirre hänessä mikä sai minut puhumaan takaisin ja puolustamaan itseäni ja ajatusmaailmaani. Ensimmäisen viikon torstaina hän totesikin minulle, että olen herännyt eloon, kun uskalsinkin väittää hänelle vastaan.
Vaikka JR vaikutti eniten sellaiselta ihmiseltä, joka ei kuuntele sanaakaan mitä hänelle puhun ja ettei hän ymmärrä ajatusmaailmaani ollenkaan, huomasin hänen olevan juuri se ihminen, joka minua ymmärsi kaikista eniten. Sain jopa yllättyä toiseksi viimeisenä päivänä SACOssa, miten hyvin hän oli kuunnellut ja ymmärtänyt minun ajatuksiani. Brett nimittäin kyseli minulta paljon vaikeita kysymyksiä siitä, mitä ajattelen erilaisista asioista ja minä en saanut sanaa suustani, joten JR pelasti minut tilanteesta ja kertoi asiat täsmälleen kuten ajattelin. Olin kuin ällikällä lyöty siinä vaiheessa.
Enricaan ja Tomiin kerkesin taas tutustua muuten vain erittäin hyvin, sillä he olivat kanssa assistentteja salongissa. Molemmat oli aina auttamassa minua erilaisissa tehtävissä ja kerkesimme tämänkin takia tutustua toisiimme erittäin hyvin. Tommy puolestaan oli itsessään helposti lähestyttävä ihminen ja hän aina koitti jutella minulle ja piristää minua.
Totta kai myös parhaisiin muistoihini kuuluu ne hetket kun kävin London Sealifessa ja London Dungeonissa. Ja itseasiassa London Dungeonissa pääsin itse jopa mukaan näytelmään: Tuomari kutsui minut pölkylle syytettynä murhasta. Jouduin katsomaan tuomaria silmiin ja vastailemaan kolmeen helppoon kysymykseen, minkä jälkeen minut tuomittiin syylliseksi.
Itseasiassa nyt kun miettii, niin jokainen muisto on arvokas eikä yhtäkään pysty laittamaan tärkeysjärjestykseen.
Pariisista jäi myös käteen paljon, paljon muistoja, toiveita ja myös pettymyksiä. Pariisi on pienestä pitäen kimmaltanut kauniina kaupunkina mielessäni. Olin aina kuvitellut sitä ihanaksi glamourkaupungiksi, joka hohtaa muita ylivertaisempana.
Kuitenkin se hetki, kun astuin metrotunnelista ulos Pariisin kadulle kuva täydellisyydestä ja hohdosta murskaantuivat; vettä satoi kuin sangosta kaatamalla, oli kylmä, kaduilla oli roskia ja talot eivät kimmaltaneet ja hohtaneet kuten Disney-elokuvissa. Oloni oli petetty ja lopulta myös uitettu.
Seuraavana aamukin oli sateinen ja harmaa, mutta kun pääsimme Notre Damelle sisäinen pikkutyttöni kiljui ja silmäni hohti. Se oli minulle unelman täyttymys.
Seuraavaksi olinkin intoa puhkuen menossa jo Eiffel-tornille. Ja kyllä: kuvittelin senkin hohtavan ja säteilevän kauniina, mutta kun paikalle pääsimme, totesin kulmat kurtussa ''Hyi! Se on kamalan ruma!'' Petettyä oloani ei helpottanut se, että jäävettä satoi vaakatasossa ja huipulle mentäessä hissiimme osui huutava pikkulapsi.
KUITENKIN illalla vesisade oli lakannut ja vaikkemme päässeetkään Riemukaareen, niin Sofian ansiosta näimme Pariisin parhaimman puolen: Eiffel-tornin, joka loisti kultaisena ja välkkyi.
Nämä on niitä hetkiä, joita ei tule koskaan unohtamaan.
Pariisista keksisi vaikka mitä hauskoja muistoja vielä kerrottavaksi, kuten keski-ikäiset salsaklubimiehet, metrovarikko ja sen kuinka meinasimme Minnan kanssa kastua Eiffel-tornin edessä pienien kuvaussessioidemme ansiosta, mutta jätän ehkä muillekin kertomiselle tilaa.
Olen kiitollinen Jyväskylän ammattiopistolle, joka tarjosi meille tämän mahdollisuuden ulkomaan työssäoppimiseen.
----------------------------------------------------------------------------------------------Julia
Ilman epäilystäkään voin sanoa, että Lontoossa vietetyt kuusi viikkoa olivat tähän astisen elämäni parhaat. Eikä päivääkään kulu etten miettisi Lontoota ja kaikkea siellä tapahtunutta.
Ensinnäkin olen todella onnellinen, että pääsin minulle juuri täydelliseen työpaikkaan, jossa pystyin olemaan oma itseni. En olisi voinut koskaan kuvitella, kuinka paljon voisin kiintyä aluksi aivan tuikituntemattomiin ihmisiin. En olisi myöskään uskonut marraskuun alussa, että joulukuun lopussa kirjoitan kyyneleet silmissä keski-ikäisille miehille kiitoskortteja. Viimeinen päivä Decadencessa olikin yksi parhaiten mieleen jääneestä. Olin askarrellut heille selviytymispaketin, jonka avulla selviytyisi Suomessa sekä suomalaista karkkia. Loppujen lopuksi me kaikki itkettiin - jopa asiakasta myöten!
En myöskään tule unohtamaan sitä yksityiskohtaista opetusta, jota sain. Pääsin tekemään kuuden viikon aikana viisi hiustenleikkausta ja pisimmillään asiakas istui tuolissa melkein kolme tuntia! Melkein jokaikisen osion jälkeen Mark antoi lisää ohjeita ja neuvoja. Mutta kyllä siinä oppikin. Ylivoimaisesti haastavinta oli föönaukset. Oli asiakkaalla sitten luonnostaan kuinka pörröiset ja kiharat hiukset tahansa, niin ne oli PAKKO saada föönaamalla sileiksi ja suoriksi ilman suoristusrautaa.
Kun tämä asiakas istui penkkiin ja alkoi purkamaan nutturaansa, niin multa meinas sakset tipahtaa lattialle. Hiusta riitti ja riitti ja riitti ja ensimmäinen ajatus oli, että onko mun pakko föönata noi hiukset?! Asiakkaan hiukset ulottuivat yläreisiin asti ja sitä oli määrällisesti tooodella paljon. Mutta onneksi häneltä sai leikata reilusti mittaa pois. Hän nimittäin lahjoitti hiuksiaan lasten syöpäsäätiölle, joka tekee hiuksista lapsille peruukkeja. Hiukset vaan ponnarilla ja naps. Suurin haaste oli nimenomaan föönaus, sillä kuten ennen-kuvista huomaa, niin hius on melko pörröinen ja hieman kiharainen.
Ja tässä on lopputulos! Vaikka pyöröharjaa sai vääntää ja kääntää, sain lopulta itseäni ja Markia tyydyttävän lopputuloksen.
Työn lisäksi meillä syntyi Julian ja Minnan kanssa monia hauskoja muistoja sekä tutustuimme toisiimme paremmin ja näimme toisistamme aivan uusia ennennäkemättömiä puolia. Voisi kuvitella, että kun kolme voimakastahtoista naista laitetaan asumaan pieneen yksiöön, niin syntyisi suuri sota, mutta yllättävän hyvin pärjäsimme. Kiihkeimmän taistelun saimme varmaan aikaan siitä, että kuuluuko parisuhteessa miehen olla naista pidempi vai ei. Joten melko hyvin meni.
Useat pienet hetket ovat jääneet mieleeni. Esimerkiksi monina iltoina lysähdimme lattialle nauramaan ihan älyttömille jutuille. Tai kun tanssimme ja lauloimme Antti Tuiskun ja Katri Helenan tahtiin. Tai kun ensimmäisenä viikonloppuna lähdin Minnan kanssa katsomaan ilotulituksia Thamesin rannalle molemmilla uudet korkokengät jalassa. Meille tuli niin kiire, että jouduimme viimeiset puoli kilometriä juoksemaan samalla ilotulitusten jylistessä pommituksen lailla. Sen jälkeen menimme vielä kiertelemään keskustaan, vaikka kummankin jalat olivat aivan tulessa. Loppujen lopuksi päästessämme omaan rappukäytävään jalat eivät enää kestäneet, vaan jouduimme konttaamaan kotiovelle. Sisälle päästessä naurusta ei meinannut tulla loppua. Myös monet letkautukset ovat jääneet elämään meidän kolmen välille, joita ei luultavasti kukaan muu tule koskaan ymmärtämään. Pariisin matkakin oli kyllä kanssa yksi seikkailu.
Lontoota kaupunkina on todella kova ikävä. Vaikka se on todella suuri kaupunki, koskaan se ei tuntunut liian isolta. Monet kauniit rakennukset, katutaitelijat ja kävelyt Thamesin rannoilla, kun kaupungit valot syttyneet ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Emme ehkä olleet Lontoossa kuin vain kuusi viikkoa, mutta siinä ajassa siitä tuli todella rakas kaupunki, kuin toinen koti. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun turistit tulivat kysymään tietä jonnekin, ja heitä osasi neuvoa oikeaan suuntaan, niin tuntui aika hienolta.
Näkymää Store Streetiltä, jolla Decadence sijaitsee
Kaiken kaikkiaan Lontoo oli unohtumaton kokemus, jollaista kovin monelle ei tule eteen. Viikot siellä muuttivat suhtautumistani ja ajatusmaailmaani monelta eri kantilta. Opin monia asioita niin itsestäni, ammatista, muista ihmisistä sekä Lontoosta. Voin sanoa, että oma luonteenikin muuttui Lontoossa. Olen aina ollut melko hiljainen enkä ole ollut kovin puhelias. Lontoo muutti minua enemmän ulospäinsuuntautuneemmaksi ja tunteella eläjäksi.
Toivon todella, että lähitulevaisuudessa aukeaisi mahdollisuus asua Lontoossa vähän pidemmän aikaa. Ainakin työpaikka on jo tiedossa. Kaikesta alun vaivasta ja välillä paniikista huolimatta en kadu mitään. Oikeastaan kaikki ongelmat unohtuivat sillä hetkellä, kun pääsin Lontooseen. Nyt kun tietää, kuinka mahtava elämys meitä odotti Lontoossa, niin olisin valmis lähettämään vaikka 500 sähköpostia, jos se sitä vaatisi. Tämä kokemus opetti meille peräänantamattomuutta, rohkeutta sekä päämäärätietoisuutta. Otsikoin sanoin, kaikessa voi onnistua ja tehdä jotain ennennäkemätöntä, vaikka muut epäilisikin.
-----------------------------------------------------------------------------------------------Sofia
Sofiaa kompaten vietin myös Lontoossa elämäni parhaat kuusi viikkoa. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla kun ensimmäisen kerran päästiin siitä täyteen ahdatusta bussista ulos Victorialla ja lähdettiin elämäni ensimmäiselle metromatkalle. Puhumattakaan siitä kun Oxford Street piirtyi edessämme silmänkantamattomiin. Lontoossa vietetty aika oli kyllä oikeaa himoshoppaajan unelmaaikaa, ja se kyllä näkyi meidän tiliotteissamekin jälkeenpäin.. Mutta mitään tehtyä työtä tai käytettyä markkaa en kadu, sillä niiden ansiosta me pääsimme ehkä elämämme unohtumattomimmalle reissulle.
Ja nyt minun päähän jäänneistä ''parhaista'' muistoista muutamia. Ensinnäkin ihan meidän reissun alusta on yksi unohtumattomimpia kokemuksia, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni lentokoneeseen. Nämä kaksi muuta reissunaista nukkuivat tyytyväisenä viereisillä penkeillä oikeastaan koko matkan ja itsekin sitten väsähdin noin tunnin ''minä lennän'' -alkuhuuman jälkeen.
Seuraava mieleen syvästi painunut hetki oli meidän ensimmäinen yö Lontoossa. Me nirsot suomalaiset ei oikeen tykätty kohteen peitoista ja tyynyistä, niin päätettiin sitten nukkua näinkin mukavasti. Meidän pieni yksiö on jättänyt suuriakin muistoja varmasti meille kaikille, kuten esimerkiksi ne illat, joista Sofia jo aiemmin mainitsikin, kun naurusta ei tule loppua ja suomipoppi raikaa.
Ja tähän väliin on pakko todeta että Suomi todellakin on karu maa, ainakin jouluvalojen osuuden kannalta. Lontoon kadut suunnilleen tulvivat mitä hienompia jouluvaloja ja kimmellyksiä. Ne ovat varmasti myös osasyy siihen, miksi Oxford Street jäi niin elävästi mieleen. Se jouluinen tunnelma oli, jotain mitä jään kaipaamaan hyvin paljon, sillä joulu on ollut aina minulle mieluinen juhla. Eikä se joulufiilistely vain valoihin jäänyt, sillä pakkohan sitä oli kaikille ostaa hienoja lahjojakin, kun kerran mahdollisuus oli ne oikein Lontoosta asti tuoda. Tästä päästäänkin meidän viimeiseen iltaan, kun huomaamme, että tavaraa on kertynyt niiin paljon ettei ne enää mahdukkaan meidän puolillaan tyhjinä tuotuihin matkalaukkuihin. Eihän siinä muu sitten auttanut kun sunnata Sportsdirectiin ja ostaa jonkunmoinen lätkäkassi. Hyvä, että siihenkään mahtu kaikki.
Lontoon katukuvasta on jäänyt elävästi mieleen myös Orlando Ameen ja Bond Street Boys. He viihdyttivät meitä monena iltana Lontoon yöttömällä kadulla (kiitos vain jouluvaloille).
Meidän jokapäiväisen shoppailu reissut on myös jotain, mitä ei Suomessa ole tullut koettua. Joka päivä töiden jälkeen, joko yksin tai yhdessä lähdimme kiertelemään kauppoja. Vaikka kuuden viikon ajan tosiaan ei päivääkään pysytty pois Oxford Streetiltä tai muiden suurien kauppakeskusten luota, niin tuntuu siltä että paljon jäi näkemättä ja etenkin kokeilematta. Mikä pätee ainakin valmistujaismekkoihin, sillä kun tämän kuuden viikon shoppailulla niitä ei löytynyt, niin päätimme Sofian kanssa sitten palata helmikuussa Lontooseen niitä hakemaan, mikä onkin jo sitten ihan toinen tarina.
Lämmöllä muistelen myös kaikiai ihmisiä joihin tuli tutustuttua hyvin tai ei niin hyvin. Kaikki vastaan tulijat olivat auttavaisia, jos tarvitsimme neuvoa tai tulivat muuten vain juttelemaan (ihan meidän kuviin asti,) kun huomasivat että emme ole täältäpäin.
Ja sitten tämä meidän kylmä ja kolea reissu hohdokkaaseen rakkauden kaupunkiin. Julia tätä matkaa jo kuvailikin loistokkaasti sanoessaan, että olo oli kyllä kirjaimellisesti uitettu. Sillä vaikka satoi pystysuoraan ja vaakatasoon ja tuuli oli kova, niin eihän se meille riittänyt. Sainkin loistoidean, että nyt otetaankin vähän lähempää kuvia Tour Eiffelistä, kun tänne asti oltiin tultu. Sain Juliankin suostuteltua tulemaan Eiffeltornia ympäroivien, sillä hetkellä pois päältä olevien, suihkulähteiden reunalle poseeraamaan. Ei kyllä montaa kuvaa ehditty ottamaan, kun altaisiin syttyi valot ja päässä oli vain yksi ajatus ''kohta kastututaan vähän lisää''. Monet hurraahuudot ja taputukset saimmekin, kun suihkulähteiden käynnistyessä juoksimme parrua pitkin takaisin meille turisteille tarkoitetulle alueelle hypäten vielä suihkulähteitä ymäpäröivän kaiteen yli.
Koko reissun kyllä viimeisenä aamuna juuri heränneen Lontoon katselu ja muistelu 135 metrin korkeudesta, London Eyesta. Se näky oli sanoinkuvailemattoman hieno.
Mutta kyllä kaikista kultaisin muisto ja kiitos kuuluu Salakolle, salongille, joka teki tästä reissusta ylipäätän mahdollisen. He ottivat minut avosylein vastaan, kirjaimellisesti, joka aamu heti ensimmäisestä päivästä lähtien viimeiseen päivään asti. Salako on paikka, jota jäin eniten kaipaamaan. Sen työntekijät ovat ihmiset joita jäin eniten kaipaamaan. Ja se yhteishenki ja työilmapiiri, mikä tässä salongissa vallitsi oli jotain uskomatonta. Suuri kiitos Jimolle myös siitä, että hän otti minut mukaan John Lewisin mainoskuvauksiin. Lontooseen lähtiessäni kuvauksiin mukaan pääseminen oli unelma, joka kävikin toteen.
Taas Sofiaa lainaten, en olisi myöskään uskonut viimeisenä iltana kirjoittavani kiitoskortteja tai paketoivani lahjaa keski-ikäisille miehille itku kurkussa. Enkä olisi ikinä uskonut tälle reissulle lähdettyäni,että nämä ihmiset jäisivät merkitsemään minulle niin paljon ja kuika suuri ikävä tätä kaikkea tuli. Viimeiset hyvästit olivat vaikeat, tai no oikeastaan kaikki kolme viimeistä hyvästien heittoa, sillä en pystynyt lähtemään vain pois, joka kerta niin että en saanut kunnolla mitään sanotuksi. kun alkoi aina itkettämään.
Varmasti elämäni unohtumattomin reissu.
Kiitos siitä Jyväskylän ammattiopisto
Kiitos suuresti Salako!
-------------------------------------------------------------------------------------------Minna
We want to thank our salons for giving us a chance to work there!
